Maatalousympäristön monimuotoisuus laskee. Viljelytavoilla voidaan kuitenkin vaikuttaa merkittävästi lintujen ravinnon saatavuuteen ja pesinnän onnistumiseen.

Maatalousympäristössä viihtyvä linnusto on alun perin sopeutunut pesimään avomailla, kuten luonnonniityillä tai avosoilla, joiden pinta-ala on vähentynyt maankäytön myötä. Myös maatalouden tehostuminen on johtanut lintujen elintilan kapenemiseen. Pesinnän onnistumiseen vaikuttavat niin ravinnon saatavuus ja laatu kuin pesäpaikan löytyminen ja pesimärauha. Jos ymmärrämme tiettyjen lajien perustarpeet, voimme parantaa niiden elinoloja ja lisääntymismenestystä.

Tunne ainakin nämä

Tärkeää olisi tuntea avomaalla maassa pesivät lajit, kuten kiuru, niittykirvinen, pensastasku, töyhtöhyyppä ja kuovi. Maanmuokkaus ja viljelytekniikka vaikuttavat niiden pesintään. Valtaosa näistä lajeista on harvinaistuneita tai vähentyneitä.

Kuovi ja kiuru ovat helppoja tunnistettavia. Molempien kannat ovat pienentyneet. Kiuru on runsaampi etelässä ja kuovi taas pohjoisempana. Viljanviljelyvaltaisessa etelässä ja lounaassa kuovi on taantunut voimakkaasti. Tähän syynä on nimenomaan heikko poikastuotto pesintöjen tuhoutuessa suureksi osaksi kevättöissä.

Harvalukuisempia maatalousympäristöjen maassa pesiviä lajeja ovat muun muassa peltopyy, punajalkaviklo, taivaanvuohi, ruisrääkkä ja peltosirkku. Lisäksi muun muassa kivitasku ja västäräkki voivat pesiä maassa, mutta usein pesät löytyvät saarekkeista tai tilakeskuksista.

Reunaelinympäristöjen lajeja, jotka pesivät pitkäaikaisilla viljelemättömillä lohkoilla, ojanpientareiden ja saarekkeiden pensaissa, vadelmikoissa ja pujoissa ovat muun muassa pensaskerttu, luhtakerttunen, viitakerttunen ja pikkulepinkäinen.

Runsaslukuinen lajijoukko pesii ja esiintyy lisäksi metsissä, metsäsaarekkeissa, asutuksen, tilakeskusten ja erityisesti eläintilojen läheisyydessä. Näiden lajien osalta viljelyteknisillä ratkaisulla ei ole suoraa vaikutusta pesintöjen onnistumiseen, sillä pesäpaikat sijaitsevat puissa, koloissa tai rakennuksissa. Viljely voi kuitenkin vaikuttaa niihin epäsuorasti ravinnonsaannin kautta.

Muistetaan siis, että hyönteiset, eli linnunpoikasten tärkein ravinto, viihtyvät vanhojen rakennusten rakenteissa, kukkivissa kasvustoissa, niityillä, kiviraunioissa ja lahopuussa. Monimuotoinen viljely ja monipuolinen maatilan piha hyödyttävät monilajista linnustoa. Hallittua huolimattomuutta kaivataan jälleen.

Kesantoja ja pientareita avomaan lajeille

Maatalousympäristöjen linnuista eniten uhanalaisia lajeja pesii avoimella peltomaalla, erityisesti peltoaukeiden keskiosissa. Keskiosia suositaan, koska niissä pesät ovat paremmin turvassa pedoilta.

Peltojen keskiosissa pesät rikkoutuvat usein joko kylvötöissä tai varhaisissa niitoissa. Siksi aukean keskelle jätetty muokkaamaton, pesinnän ajan hoitamaton kesanto tai luonnonkukkakaista on hyvä turva näille lajeille.

Koska pesimäkausi on pitkä – huhtikuulta heinäkuun alkuun – ja alkaa joillakin lajeilla varhain, on todennäköistä, ettei peltotöissä voida ottaa huomioon kaikkia lintujen tarpeita. Esimerkiksi töyhtöhyypän pesinnän alkaessa huhtikuun alkupuolella ovat pellot usein vielä niin märkiä, että töihin päästäessä munat on munittu ja ehkä jopa haudottukin. Sen sijaan esimerkiksi kuovin ja kiurun voi ”ohjata” pesimään pellon keskelle jätetylle niittylaikulle, kesannolle, kukkakaistalle tai petopenkalle, jos ehtii aloittaa muokkaustyöt ennen pesänrakennusta.

Kesantojen koosta ei ole tarkkaa sääntöä, mutta pienempikin ala on parempi kuin ei mitään. Haastateltujen tutkijoiden mielestä muutama hehtaari voisi olla optimaalinen linnuille, mutta neljänneshehtaarikin pystyy tarjoamaan muutamille lintupareille laadukkaan pesimäympäristön. Kesantojen kokoa ja määrää voi suhteuttaa aukean kokoon.

Usein ojien määrä ja läheisyys määrittelevät kahlaajien runsautta perinteisessä maatalousmaisemassa. Kosteikot hyödyttävät monia lajeja, sillä ne ylläpitävät monimuotoista hyönteiseliöstöä ja kasvillisuutta. Lue lisää reunavyöhykkeiden merkityksestä ja suunnittelusta, ojista, vesistä ja puista täältä.

Miten huomaan pesät?

Yleiset ohjeet pesinnän varmistamiseksi eivät tietysti toimi jokaiselle lintuyksilölle. Seuraa siis, missä linnut liikkuvat. Merkitse pesät, joita näet ja löydät, ja kierrä ne metrin, parin päästä.

Pesiviä otuksia voi tarkkailla traktorin kopista, josta pääsee yleensä häiritsemättä katsomaan hautomaan asettuvia tai pesälle ruokkivia lintuja. Häiriön sattuessa linnut poistuvat pesiltä, mutta palaavat 20 minuutin sisällä takaisin.

Jos omistat droonin ja lämpökameran, on lintujen etsintä nopeampaa. Pesiä voi etsiä huhtikuun lopulta toukokuun loppuun, kun kasvillisuus on matalaa ja lämpölähde näkyy. Lämpökameralla havainnointi toimii parhaiten illasta ja aikaisin aamulla tai kun on viileämpää ja pilvistä, eikä aurinko ole lämmittänyt muita kohteita.

Isossa kuvassa hyviä ratkaisuja

Suomen luontopaneeli julkaisi vuonna 2024 raportin maatalousluonnon monimuotoisuutta tukevista ja vähentävistä tekijöistä. Maisematasolla tärkeimpiä monimuotoisuusvalintoja ovat niityt, viljelemättömät peltoalat eli kesannot, suojavyöhykkeet, luonnonhoitopellot ja pientareet, kukkakasvien runsaus maisemassa, kukkakaistat pelloilla, luomutuotanto sekä yleinen maatalousmaiseman monimuotoisuus.

Perinnebiotoopit, ja niistä erityisesti avoimet ympäristöt, ovat vähentyneet yli 90 prosenttia viimeisten 50 vuoden aikana. Tämä on johtanut useiden eliölajien harvinaistumiseen. Elinympäristöjä luovat ja ylläpitävät myös laidunnus, peltojen metsäsaarekkeet, peltometsäviljely ja metsien hoidetut ja laidunnetut vaihettumisvyöhykkeet.

Muuttavat linnut kärsivät yksilötappioita myös muuttomatkallaan. Esimerkiksi metsästys, talvehtimiskohteiden muuttuneet sääolot ja elinympäristöjen katoaminen heikentävät niiden selviämistä. Vaikka emme voi juurikaan vaikuttaa siihen, mitä muuttomatkalla tapahtuu, voimme hyvin paljon vaikuttaa siihen, miten paljon poikueita Suomessa syntyy ja selviää.

Juttua varten haastateltiin kolmea maatalousympäristöjen lintujen asiantuntijaa ja tutkijaa: Aleksi Lehikoinen (yli-intendentti, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto), Johan Ekroos (agroekologian apulaisprofessori, Helsingin yliopisto) ja Tuomas Seimola (erityisasiantuntija, Luonnonvarakeskus).

Teksti: Iiris Mattila
Kuvat: Tuomas Seimola